onni oli olemassa - ensimmäisen kerran Rakel ei ollut sen olemassaolosta varma - sen täytyi olla kauempana.
Töistä palaessa mikä kylmyys vallitsikaan ympärillä, mikä hirveä lohduttomuus! Hengitys puhaltui suusta höyrynä. Itsensäpaljastajatkin olivat paenneet pakkasta täältä. Minne tuo hullu Rakelin sisällä olikaan saanut hänet petkutetuksi? Minne se yhä raastoi häntä? Mihinkä se lopulta hänet veisi?
Hän koetti turhaan vaientaa sisimpänsä äänekästä rutinaa. Oli tarpeetonta pelätä pientä pakkasta, selitti hän itselleen. Mutta mitä tekemistä hänellä täällä oli? Hiljaa hän tarkkaili kasvavaa tyytymättömyyttään.
Ei keneltäkään voinut jäädä huomaamatta, että väärät kartat olivat johtaneet hänet harhaan kuin Maghellanesin. Hän olisi pettänyt itseään, jos olisi väittänyt olevansa onnellinen, sillä nythän oli jo aivan varmaa, että hän haki tietä, jota ei ollut vielä löytänyt. Hän ei vieläkään ollut löytänyt sitä tietä, joka veisi hänen onneen.
Tuskin kyeten peittämään vahingoniloaan tuttavat katselivat miten Rakel aina lykkäsi sateenvarjorattaillaan tyttöä hoitoon pientä sohjoista ylämäkeä.
Pian tulisi itsestään hetki, jolloin hänen olisi myönnettävä; en osaa, en kykene enää purjehtimaan kauemmaksi.
Talvi oli tavoittanut hänet ja tehnyt tyhjäksi kaikki hänen laskelmansa. Yhdeksän vuotta oli mennyt hukkaan, eikä hän ollutkaan löytänyt onnea kuten hän oli laskeskellut. Hän harhaili yhä tietymättömillä merillä, ja taisteli hirmuisia luonnonvoimia vastaan.
Järkevintä olisi ollut tunnustaa totuus ja selittää, että kartat ja kertomukset olivat johtaneet harhaan. Nyt olisi ollut paras kääntyä ympäri. Tämä olisi ollut selvin tie, humaanisin menettelytapa. Mutta hän oli uskaltautunut liian pitkälle enää palatakseen. Hän ei enää saattanut palata.
Yksi aamu Rakel törmäsi töihin mennessään karhuun, jolla oli tutti suussa. Sitä sitten jahdattiin 50 metsästäjän voimin ja Rajavartiolaitoksen helikopterilla.
Rinnat eivät olisi päässeet oikeuksiinsa tavallisen teepaidan alta.
